Suomessa puhutaan jälleen työurien pidentämisestä ja eläkeiän nostamisesta. Puheessa korostuvat julkisen talouden kestävyys, eläkemaksut ja työvoiman riittävyys.
Kaikki nämä ovat tärkeitä kysymyksiä.
Mutta yksi kysymys jää aivan liian vähälle huomiolle:
Kuka kysyy työntekijältä, jaksaako hän?
Erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla syntyneet ovat sukupolvi, jonka työelämän pelisääntöjä on muutettu kerta toisensa jälkeen. Eläkejärjestelmää on uudistettu, eläkeikiä on nostettu ja työelämän joustoja on vähennetty.
Viimeisin konkreettinen esimerkki on vuorotteluvapaa.
Vuorotteluvapaa poistettiin elokuussa 2024. Järjestelmässä työntekijä pystyi määräajaksi irrottautumaan työstä, ja hänen tilalleen palkattiin työtön työnhakija.
Vuorotteluvapaa ei ollut vain työntekijän oma etu. Se oli myös työelämän jousto ja väylä työttömälle päästä kiinni työhön.
Nyt se on historiaa.
Samaan aikaan meille sanotaan, että työuria pitää pidentää.
Ensin viedään mahdollisuus hengähtää ja sitten kysytään, miksi ihmiset eivät jaksa pidempään.
Tässä on jotain pahasti ristiriitaista.
Kaikki eivät istu työpöydän ääressä
Eläkeiästä puhuttaessa pitäisi lopettaa puhe suomalaisesta työntekijästä yhtenä joukkona.
Teollisuustyöntekijä, sairaanhoitaja, rakennusalan työntekijä, kuljettaja ja toimistotyöntekijä eivät tee samanlaista työtä.
Kolmivuorotyö, fyysisesti raskas työ, melu, kiire ja jatkuvasti muuttuvat työajat kuluttavat ihmistä eri tavalla kuin moni muu työ.
Työura voi alkaa parikymppisenä ja jatkua yli 45 vuotta.
Onko todella kohtuullista sanoa kaikille, että vielä pitäisi jaksaa?
Jos eläkeikää nostetaan, pitää samaan aikaan kysyä, mitä työelämässä tehdään sen eteen, että ihminen oikeasti pystyy jatkamaan työssään.
Pelkkä päätös eläkeiän nostamisesta ei pidennä työuraa.
Se voi joissakin tapauksissa vain pidentää aikaa, jonka ihminen joutuu olemaan työmarkkinoiden ulkopuolella ennen eläkkeelle pääsyä.
Entä yli 55-vuotias työtön?
Tämä on eläkeiän nostamisen toinen suuri kysymys.
Jos työpaikka menetetään 58- tai 60-vuotiaana, ei uusi työpaikka välttämättä löydy pelkällä ilmoittautumisella työnhakijaksi.
Silloin eläkeiän nostaminen ei tarkoita pidempää työuraa.
Se voi tarkoittaa pidempää työttömyyttä.
Ja tässä tullaan koko keskustelun ytimeen.
Työuraa ei pidennetä lakipykälällä. Työuraa pidennetään sillä, että ihmisillä on työtä, työkykyä ja kohtuulliset mahdollisuudet selviytyä työelämästä.
Jos Suomessa halutaan ihmisten olevan töissä pidempään, työnantajien pitää myös kan
taa vastuunsa ikääntyvistä työntekijöistä.
70-vuotias työelämässä – mutta millä ehdoilla?
70 vuoden rajasta puhuminen kuulostaa monen työntekijän korvissa hurjalta.
On täysin eri asia, että hyväkuntoinen asiantuntija haluaa jatkaa työelämässä 70-vuotiaaksi kuin että fyysisesti kuormittavaa työtä tekevältä edellytetään samaa.
Meidän ei pitäisi rakentaa Suomea, jossa eläkeikä määräytyy laskentataulukon perusteella ja ihminen joutuu sovittamaan oman kehonsa Exceliin.
Ihminen ei ole Excel-rivi.
Eläkejärjestelmän pitää olla taloudellisesti kestävä. Se on selvä asia.
Mutta yhtä tärkeää on sosiaalinen kestävyys.
Ei voi olla niin, että aina kun järjestelmään tehdään muutoksia, lasku lähetetään samalle sukupolvelle.
Mitä 1970- ja 1980-luvuilla syntyneille jää?
Tämä on sukupolvi, joka on elänyt läpi laman, työelämän rajun muutoksen, määräaikaisuudet, yt-neuvottelut, digitalisaation ja jatkuvan tehokkuusvaatimuksen.
Ja nyt heidän pitäisi valmistautua siihen, että työuraa jatketaan vielä pidemmälle.
Samalla yksi työelämän joustoista, vuorotteluvapaa, on poistettu.
Siksi tässä keskustelussa pitää olla myös oikeudenmukaisuuden näkökulma.
Jos ihmisiltä vaaditaan enemmän, myös työelämän pitää antaa enemmän.
Tarvitaan parempaa työkyvyn ylläpitämistä, mahdollisuuksia kevennettyyn työhön, joustoja työuran loppupäähän ja ennen kaikkea aitoja mahdollisuuksia jatkaa työelämässä ilman, että terveys pettää ennen eläkeikää.
Työntekijä ei saa olla pelkkä menoerä.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu työllä.
Työntekijät ovat maksaneet veronsa, eläkemaksunsa ja rakentaneet tämän maan hyvinvointia vuosikymmenten ajan.
Siksi he ansaitsevat myös sen, että heidän jaksamisensa otetaan vakavasti.
Eläkejärjestelmää saa ja pitää uudistaa.
Mutta uudistusten pitää olla oikeudenmukaisia.
Ei voi olla niin, että työntekijältä vaaditaan pidempää työuraa samaan aikaan kun työelämän joustoja leikataan ja vastuu jaksamisesta sysätään yksin työntekijälle.
Ensin pitää tehdä työelämästä sellainen, että siellä jaksaa olla. Sen jälkeen voidaan keskustella siitä, kuinka pitkään siellä ollaan.
Minusta suomalaisen työelämän tärkein tavoite ei saa olla se, että mahdollisimman moni ihminen pysyy töissä 70-vuotiaaksi.
Tavoitteen pitää olla se, että mahdollisimman moni ihminen pystyy tekemään terveenä, arvostettuna ja kohtuullisesti palkattuna työtä niin pitkään kuin haluaa ja kykenee.
Se on myös sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta.
Työura ei ole suoritus, jonka pituudesta valtio antaa arvosanan. Se on ihmisen elämä.
Ville Lamberg